NYRKKEILYN HISTORIAA, OSANA IHMISENÄ OLEMISEN TAISTELUA

SISÄLTÖ

1. JOHDANTO

2. NYRKKEILYN HISTORIA

3. OLYMPIAN KISAT

4. RUUMIILLISUUS JA HENKISYYS

5. URHEILUKASVATUSTA ANTIIKIN KREIKASSA

6. VOITTAJIEN PALVONTA

7. OHJAAKO IHMISEN KÄYTTÄYTYMISTÄ VOIMAT JOTKA EIVÄT OLE HÄNEN HALLINNASSAAN?

8. NYRKKEILYOTTELU HENKISENÄ, FYYSISENÄ JA SOSIAALISENA TAISTELUNA

9. OMIA TUNTEMUKSIANI NYRKKEILYOTTELUSTA

10. KÄSITYS OIKEASTA JA VÄÄRÄSTÄ

11. POHDINTA

LÄHTEET

1. JOHDANTO

Ihmiskunnan kehittyminen nykyiseen olomuotoonsa on vaatinut jatkuvaa taistelua ja suunnatonta ponnistelua niin yksilöiltä kuin niiden muodostamilta organisaatioiltakin. Myös ihmisen ympäristö on ollut ja tulee aina olemaankin jatkuvassa muutostilassa -eikä vähiten ihmisen toiminnan ansiosta. Ihmiset joutuvat koko ajan sopeutumaan jatkuvaan kehitykseen eikä sopeutuminen onnistu ilman taistelua.

Taistelua käydään lakkaamatta elämän eri sektoreilla: Koulutuspaikoista, työpaikoista, ruuasta, elämästä, reviiristä, vallasta jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin niin moninainen taistelemisen kirjo on. Taisteleminen on yhtäaikaa sekä henkinen, fyysinen ja myöskin sosiaalinen tapahtuma ja taistelua ei voi syntyä ainakaan ihmisellä ilman edellä mainittuja asioita. Toisilla on enemmän edellytyksiä pärjätä kilpailussa kuin toisilla ja jonkun erityisalan hallitseminen voi olla elinehto monille ihmisille.

Tulen tarkastelemaan työssäni kamppailemista urheilun näkökulmasta ja siinäkin pitäydyn vain tietyssä lajissa -nyrkkeilyssä. Tuo alkujaan primitiivisen välienselvittelymuodon ymmärtämisen avulla uskon voivani ymmärtää myös muunlaista jatkuvaa taistelua, jota ihmisen on käytävä pysyäkseen elossa ja elääkseen mielekästä elämää. Peruskysymykseni tulee siis olemaan miksi ihminen nyrkkeilee/taistelee ja pyrkii suuntaamaan toimintaa kohti jotakin tavoitetta? Yritän etsiä motiiveja, joilla niinkin väkivaltaiselta näyttävä taistelumuoto kuin nyrkkeily saisi ymmärtämystä myös niiden osalta, jotka eivät ole kokeneet sitä pelkoa ja itsensävoittamisen tunnetta, jonka tuosta taistelu-urheilusta voi saada. Peruslähtökohtana pidän seuraavia asioita: ihmisen toiminta sisältää aina jotakin fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Urheilu on yksi taistelemisen alkukantaisin muoto josta myöhemmin on kehittynyt "jalostuneempia" taistelemisen muotoja. Liikkeelle panevana voima on niissä kuitenkin sama -elossapysyminen ja mielekäs elämä, mitä se sitten kunkin yksilön kohdalla tarkoittaneekin. Näitä lähtökohtia silmällä pitäen aion tarkastella aihettani.

Tarkoitan tässä yhteydessä urheilu-sanalla ihmisen tavoitteellista toimintaa, joka pyrkii tuloksiin ja on alkanut heti kun ensimmäiset ihmiset ovat kehittyneet maanpäälle: ruoan ja suojan etsintä, itsensä ja perheensä suojeleminen eläimiltä ja kilpailevilta ihmisiltä. Se on vaatinut suunnatonta henkistä, sosiaalista ja fyysistä ponnistelua, joka on taannut vahvimpien eloonjäämisen. Urheilun historia on siis yhtenevä ihmisen historian kanssa. Kun ihmiskunta on mennyt eteenpäin samalla myös urheilun merkitys on saanut uusia, henkisempiä ja elämyksellisempiä vivahteita eikä urheilua olekaan niin helppoa yhdistää alkujuuriinsa. Urheilu-sanasta tuleekin nykyään mieleen kaupallisuus ja se, että urheilu olisi ikäänkuin tehty, valmiiksi räätälöity tuote josta katsojat saavat elämyksiä. Tosiasiassa urheilu on aina ollut olemassa ja pysyy elossa siksi, että mm. urheilijat itse ovat oppineet nauttimaan siitä henkisestä, fyysisestä ja sosiaalisesta kokemuksesta joka oli jo tuttu, mutta ei ehkä samalla tavalla nautinnollinen kuin kilpailuhenkisille ihmisille nykyään, heidän esi-isilleen nimittäin taistele tai pakene-reaktio.

Ensimmäiseksi käsittelen taistelemisen historiaa urheilussa enemmän tai vähemmän järjestäytyneissä yhteiskuntamuodoissa. Silloin taisteleminen esimerkiksi urheilun muodossa tarkoittaa sitä, että se on ollut merkittävä osa sen aikaista kulttuuria ja silloin vaatimuksena on myös se, että taistelulla on ollut havaitsijoita (suurempi sosiaalinen tapahtuma), jotka joillakin keinoin esimerkiksi runoudellisin, maalauksellisin tai veistoksellisin ovat voineet välittää tuota taistelu- ja urheilukulttuuria nykypäiviin.

2. NYRKKEILYN HISTORIA

Nyrkkeily on yksi vanhimmista kamppailulajeista, jota ihminen on koskaan harrastanut. Aikojen alussa se ei tosin ollut harrastus- tai urheilumuoto, sillä tavalla kun me nuo sanat ymmärrämme, vaan elossapysymisen edellytys. Ennenkuin aseet tulivat mukaan tai niitä ei ollut hädänhetkellä saatavilla, ihminen joutui turvautumaan luonnon hänelle suomiin avuihinsa -nyrkkeihin. Ehkä nyrkkeily on väärä sana käytettäväksi tuosta alkukantaisesta taistelumuodosta, koska nykyaikaisen nyrkkeilyn säännöt eivät päteneet olemassaolon taistelussa vaan ainoastaan elossapysyminen oli tärkeää. Kuitenkin ainakin kaksi asiaa yhdistää tämän päivän nyrkkeilijät heidän esi-isiinsä. Ensimmäiseksi taistele- tai pakene reaktio, joka aktivoi ihmisen kehon toimintaan ja toiseksi vain vahvimmat selviävät taistelusta ja näin vahvistavat sosiaalista asemaansa, mikä antaa paremmat edellytykset elämälle. Tietysti myös turvautuminen nyrkkeihin on heille yhteistä sillä siitähän urheilulajin nimikin juontuu. On tosin huomattava, että aikojen alussa nyrkkejä kuten kehon muitakin osia käytettiin taistelutilanteessa vaistomaisesti hyväksi, kun taas nykyään nyrkkien, käsien ja kehon yhteistyötä harjaannutetaan säännöllisellä treenauksella mahdollisimman suuren tehon saavuttamiseksi.

Kuten koko ihmisrodun sijoittuvat nyrkkeilynkin alku ja juuret Afrikkaan sekä seuduille, jossa nykyisin on Etiopian valtio (Ilmo Lounaisheimo 1987. s 15). Muinaisen Egyptin kaivauksissa arkeologit ovat löytäneet hieroglyfeistä kuvauksia otteluista jo viidenneltä vuosituhannelta ekr. Hieroglyfeissä kuvataan sotilaiden kamppailuja, joita faaraot seurasivat ilmeisesti viihdyttääkseen itseään. Vähässä-Aasiassa nykyisin Irakin ja sen pääkaupungin Bagdadin seuduilla on nyrkkeilty noin 3000 ekr. (Ilmo Lounaisheimo 1987. s 15.) Näiltä alueilta nyrkkeily levisi myöhemmin sivistyksen myötä Kreikkaan ja Kreetalle. Vanhimmat tiedot nyrkkeilystä Kreetan saarilta on saatu maljakosta, joka on peräisin 2000-luvulta ekr. (Otavan suuri ensyklopedia 1979.) Homeerinen aika, (v. 1100-700 ekr) on nähtävästi ollut urheilullisesti loistavinta helleeniläis- eli muinaiskreikkalais- kulttuurin alkuhistoriaa (Klaus.U.Suomela 1953 s 51). Tuona aikana on syntynyt myös kreikkalaisten kansalliseeppokset Iiliaasta ja Odysseiasta. Niissä on runsaasti kuvauksia sodasta ja urheilusta. Seuraava näyte on ote Iiliaan huomattavimmasta urheilurunosta (XXIII runo), joka kuvaa troijan sodanaikaista nyrkkeilyottelua, jossa muinaiset sankarit Epeios ja Eyryalos kohtaavat jälkimmäisen turmioksi:

Homeros, jota pidetään ensimmäisenä kreikkalaisena historioitsiana on Iiliaassa luonut osan kreikkalaisesta Mytologiasta, joka on kautta aikojen innoittanut eri alojen tutkijoita eikä vähiten psykologian. Iiliaassa on ehkä ensimmäisen kerran esitetty tunnettu sosiaalipsykologinen ajatus ristipaineiden passivoivasta vaikutuksesta, kun troialainen sankari Hektor haastaa akhaijit (kreikkalaiset) ratkaisemaan pitkään jatkuneen sodan kaksintaistelulla, jossa akhaijeista yksi kohtaa hänet. Toisaalta kunniantunto ja toisaalta terveellinen pelko Hektorin voimia kohtaan saavat Kreikkalaiset päättämättömyyden tilaan (Pertti Saariluoma 1985 s.18.) Tunnetumpi esimerkki kreikkalaisen mytologian vaikutuksesta ajattelijoihin lienee Sigmund Freudin oidipuskompleksi, jossa poika kilpailee äidin rakkaudesta isänsä kanssa. Ei lienee ihme, että Freud tutustuttuaan Darwinin teoriaan olemassaolon kamppailusta ja Kreikan sodan ja urheilun värittämiin tarustoihin ajatteli aggression olevan perusvietti ja aggressiivinen käyttäytyminen oli näinollen synnynnäinen reaktio ja edellytys taistelemiselle.

Homeroksen ajan nyrkkeilijöillä kädet oli kääritty häränvuodasta valmistettuihin 3-3.5 metrin pituisiin remmeihin, joiden tarkoituksena oli suojata käsiä vahingoittumasta ottelun aikana. Ottelijat nyrkkeilivät niin kauan kunnes toinen luovutti tai hänet lyötiin tajuttomaksi. Otteluissa ei ollut kehätuomaria eikä varsinaista kehää vaan ottelut käytiin urheiluareenoilla missä harrastettiin muitakin urheilulajeja. Aikaa myöten helleenisen urheilun rappeutumiskaudella nahkaremmien käyttötarkoitus muuttui, niitä ruvettiin valmistamaan yhä kovemmasta nahasta ja nyrkkihihnojen rystyosan sisäpuolelle pantiin lyijykuulia, jotta myös vastustajan luustoa voitaisiin vaurioittaa. Tällöin nyrkkeilijöiden naama saattoi murskaantua muodottomaksi (Klaus.U.Suomela 1953 s.70).

3. OLYMPIAN KISAT

Unkarilainen olympialaistutkija prof. F.Mezö on jakanut olympian kisojen kehityksen viiteen eri jaksoon:
1. Olympian kisojen muinaisaika on 776 ekr. Silloin katsotaan olympialaisten alkaneen.
2. Spartalaisvaikutuksen aika ulottuu vuoden 468 ekr. kisoihin. Nyrkkeily otettiin mukaan vuonna 688 ekr. eli se sijoittuu noiden kahden kauden väliin.
3. Kolmatta ajanjaksoa Mezö pitää olympiakisojen "kulta-aikana" ja se ulottuu aina vuoteen 400 ekr. Tällöin kisat ovat laajentuneet viisipäiväisiksi sekä koko Hellasta (Kreikkaa) käsittäviksi kansallisjuhliksi, jotka niin urheilullisessa mielessä kuin muunkin loiston puolesta muodostivat olympian kisojen kehityskauden huippukohdan.
4. Olympian kisojen "hopeakausi"(400-338 ekr). Hopeakauden erikoistunnuksena oli se, että Kreikan siirtokunnat varsinkin Etelä-Italiassa, Vähässä-Aasiassa ja Afrikassa alkoivat urheilutuloksillaan päästä yhä ratkaisevammin emämaansa ohi.
5. Viimeinen kausi oli olympian kisojen rappeutumiskausi (338 ekr.-393 jkr.). Tämän pitkän ajan kuluessa helleenit joutuivat ensin menettämään riippumattomuutensa Makedonialle ja vihdoin Roomalle. Tämän ajanjakson aikana kisojen entinen uskonnollinen luonne sai väistyä ja hiljalleen koko Olympian kisojen aatteellisuus menetti merkityksensä. Urheilijat solmivat keskenään sopimuksia voittajista aineellisen hyödyn takia ja kisoihin päästettiin "barbaareja", jotka sekä fyysisen että psyykkisen kuntonsa puolesta pärjäsivät parhaiten taistelu-urheiluissa. Olympian kisojen rappeutumiskausi päättyi siis niiden epärehellistymiseen sekä ammattilaisuuden yleistymiseen (Klaus.U.Suomela 1953 s.89-90.)
Olympian kisojen rappeutumiskauteen kuuluu kaksi merkittävää aikakautta: Rooman urheiluhistorian varhais- ja myöhäiskausi. Varhaiskaudella "Kristinuskon voimaantulo tiesi melkoista mullistusta sekä roomalaisten että kreikkalaisten ajatustavoissa. Ennenkaikkea lasten kasvatuksen sekä päämäärä että sisällys muuttui perinpohjaisesti: hellenistiseksi pinnallistunut estetisoiva, sofistinen helleeninen kulttuuri ja roomalaisten luonteen mukainen käytännöllinen kansalaiskasvatus sai nyt vähitellen väistyä kristillisen kasvatuksen tieltä. Taivaallisen ylhäisenä tämä taas hylkäsi syntisenä kasvatuksesta kaiken sen, mikä sen mielestä oli "aineellista ja ajallista". Viimeksi mainittuun kuuluivat tietenkin ensi sijassa urheiluharjoitukset ja -kilpailut sekä yleensä koko ruumiillinen kasvatus ja terveydenhoito" (Klaus U. Suomela 1953 s.99.) Kristinuskon suurin kannattajaryhmä oli tuolloin orjaluokan keskuudessa, joten oli ymmärrettävää, että he vastustivat urheilua ja terveydenhoitoa, koska he eivät itse päässeet nauttimaan niistä kuten eivät naisetkaan. Urheilukasvatus ja -kilpailut olivat ns. vapaiden kansalaisten ja heistäkin vain miesten huvi niin helleeneillä kuin roomalaisillakin eikä naisilla tai orjilla ollut asiaa urheilukisoihin. Molemmilla kansoilla oli kuitenkin poikkeuksensa. Helleeneistä spartalaisilla naisilla oli samat oikeudet urheilukasvatukseen kuin miehilläkin ja roomalaisten poikkeuksena olivat orjat, jotka pääsivät Rooman myöhäiskaudella sirkusnäytäntöihin, joissa he tosin olivat vain saaliina eläimille ja Gladiaattoreille.

Rooman myöhäiskauden urheiluhistorialle oli tyypillistä erilaiset sirkusnäytännöt ja -kilpailut, joita tavallisesti keisarit tai muut valtion johtomiehet järjestivät ilmaiseksi kansalle tämän suosion saavuttamiseksi. Sirkukset olivat myöhemmin rakennetun Cirkus Maximuksen kaltaisia, soikion muotoisia, valtavan kokoisia ja katottomia rakennuksia, joissa oli ylöspäin kohoava istuinpaikkojen rivistö. Valaistuksen järjestämiseksi ja suojaksi sadetta vastaan käytettiin erityisiä kangasverhoja (Klaus U. Suomela 1953 s.104.) Kristinuskon kannattajat, jotka esittivät kritiikkiä jo Rooman urheiluhistorian alkuvaiheina syntisistä ja ruumiillisista kilpailuista eivät enää mitenkään myöhäiskaudella voineet vaikuttaa vapaiden kansalaisten nautinnon himoihin. Mitä jännittävimpiä ja epäinhimillisempiä esitykset olivat sitä varmempi oli niiden tavoittelema tulos - suuren yleisön huvittaminen ja suosion kosiskelu. Nyrkkeilyn häpeätahrana voidaan pitää otteluita, joilla ei ollut mitään tekemistä urheilun kanssa. Areenalla taisteli kaksi miestä joilla oli käsisään piikkiset nahkahanskat. Niillä taisteltiin kunnes toinen menetti henkensä ja usein "armoniskuun" pyydettiin yleisön lupa. Jos suurella osalla yleisöstä oli peukalo alhaalla se merkitsi kuolemaa mutta usein yleisö armahti urheasti taistelleen gladiaattorin. "Rooman valtakunnan sorruttua kului monia pimeitä vuosisatoja, ennen kuin liikuntakasvatus saattoi jälleen nostaa päänsä uusien ja terveiden ihanteiden merkeissä" (Klaus U Suomela 1953: 104.)

4. RUUMIILLISUUS JA HENKISYYS

"On kaiken järjen ja historiallisen kehityksen vastaista kuvitella, kuten joskus näkee tavallaan tehtävän, että muinaiset kreikkalaiset olisivat korkealle sivistysasteelleen päästyään harkinneet ja havainneet, että myöskin ruumiin voimat tarvitsevat kehittämistä ja harjoitusta, että tulee olla terve sielu terveessä ruumiissa ja asettaneet miehuuden ihanteeksi kalokagathian, ruumiin ja hengen sopusoinnun sekä sen vuoksi keksineet urheilun ja perustaneet olympialaiset kisat. Henkinen kehitys ei edeltänyt, vaan seurasi ruumiillista" (Pihkala, L 1924: 1.) Pihkala tarkoitti edellä olevalla sitaatillaan sitä, että ihmisillä on ihmissuvun "yhteisessä syntymäkehdossa" jo ollut taipumus urheiluleikkeihin ja että antiikin Kreikassa syntynyt urheilukulttuuri syntyi ajan kuluessa urheiluleikkien "ilmaumana". Yhdyn Pihkalan mielipiteeseen siltä osin, että urheilu on jossakin muodossa aina ollut olemassa ja sitä ei näin keksitty Kreikassa, mutta sen arvo ja merkitys ihmiselle kylläkin ymmärrettiin tuolloin. Näinollen on myönnettävä, että Kreikan historialla on ollut suuri merkitys nykyisen urheilukulttuurin kehittymiseen, sillä sieltähän suurin osa nykypäivän urheiluperinteistä on peräisin. Siitä kiitos kuulunee Kreikan historioitsijoille, hallitsijoille ja viimekädessä filosofeille, jotka erinomaisilla havainnoitsijain kyvyillä huomasivat kuinka suuri merkitys ihmisen kokonaisuudelle oli ruumiillisilla harjoitteilla. Platon onkin sanonut: " Musiikki (jota pidettiin kreikassa tärkeänä henkisen kehityksen kannalta) ei ole yksin omaan sielun kehittämiseksi eivätkä liikuntaharjoitukset vain ruumiin vahvistamiseksi, vaan että molemmat yhdessä ovat pääasiallisesti sielun jalostamiskeinoja" (Suomela, K 1953: 49). Platon siis ajatteli, että sielun pyrkimyksenä oli kehittyä ja ruumis oli näin vain sielun apuväline.

Hellenien eli muinaiskreikkalaisten kulttuuria voi pitää pinnallisena ja ruumiillisena tai toisaalta erityisen rikkaana henkisenä kulttuurina, riippuen siitä kumpia elementtejä siitä haluaa hakea. Tosiasiassa jokainen kulttuuri pitää sisällään molemmat elementit sekä ruumiillisen että henkisen. Ajattelin aluksi etsiä syitä nyrkkeilyn suosioon tarkastelemalla kreikkalaista kulttuuria erityisen ruumiillisena kulttuurina ja huomasinkin ettei se ole mahdollista. Vaikka toisaalta Kreikkalaisten kansanrunouden, jumalaistarujen ja taiteen osoittama kiinnostus urheilijoiden ja sotilaiden atleettisia ihmisvartaloita kohtaan voisikin oikeuttaa sellaisiin päätelmiin. Kuitenkin kaiken ruumiillisen toiminnan havainnointiin ja historiankirjoitukseen liittyy niin paljon henkistä toimintaa, että ilman sitä ei olisi syntynyt Iiliasta ja Odysseiaa, Kreikan kansantarustoja eikä filosofien suuria hengen tuotteita, jotka rikastuttivat silloista yhteiskuntajärjestelmää ja jotka rikastuttavat myös nykyisiä yhteiskuntajärjestelmiä ympäri maailman. Jokaisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka arvostavat enemmän ruumiillisuutta kuin henkisyyttä ja päinvastoin. On myös ihmisiä, jotka pitävät ruumiillisuutta ja henkisyyttä yhtä arvokkaina. Kaikissa näissä kolmessa ihmistyypissä voi olla sekä onnellisia että onnettomia ihmisiä. Näinollen ei voida sanoa mikä johtaa onnellisuuteen. Ja koska molemmat piirteet kuuluvat väistämättä jokaiseen ihmiseen ei niiden erottaminen toisistaan ole edes perusteltua. Kreikkalaisten filosofien yleinen mielipide on kuitenkin ollut, että kohtuus ja kultainen keskitie vie onneen. Ei liikaa ruumiillisuutta eikä henkisyyttä vaan sopivasti molempia. Platon ajatteli asiaa Valtio-teoksessaan ja päätyi valtion kannalta toimivaan organisaatioon siten, että erityyppisillä ihmisillä oli erilaisia tehtäviä. Vaikka kaikki ihmiset olivat samaa alkuperää jumalat loivat toiset kullasta johtajiksi, toiset hopeasta vartijoiksi, toiset kuparista ja raudasta maanviljelijöiksi ja käsityöläisiksi (Tudeer, O 1972: XV).

Nyrkkeilijä-taistelijat ja sotilaat hän katsoi kuuluvaksi vartioihin, mutta edellytti heiltä kuitenkin ruumiillisuuden lisäksi henkisiä taitoja, jotta he kykenisivät olemaan myös oikeudenmukaisia ihmisiä kohtaan. Hän kaipasi mm. nyrkkeilijöiden elintapaan muutoksia, koska heidän liika ruumiillisuutensa (johtui osaksi runsaasta ja vahvasta ravinnosta) esti sielun kehittymisen. Taistelijoilla oli taipumusta myös muihin ruumiillisiin houkutuksiin kuten naisiin ja Platon paheksuikin sitä, että miehillä, joiden ruumiin oli oltava hyvässä kunnossa, oli korintholainen tyttö hempukkanaan (Tudeer, O 1972: 132). Ilmeisesti sukupuolitaudit tai energian tuhlaaminen sukupuolielämään vähensivät taistelijoiden terveyttä tai taisteluintoa.

5. URHEILUKASVATUSTA ANTIIKIN KREIKASSA

Olisi helppoa selittää ihmisen taisteluintoa ja nyrkkeilyä Freudin tapaan thanatoksen eli kuolemanvietin ilmentymänä, eliön pyrkimyksenä kohti liikkumattomuutta, elottomuutta, hajoamista, kuolettavaa toistoa tai tuhoa (Hämäläinen, H 1993: 44.) Se ei kuitenkaan selitä juuri mitään ihmisen toiminnasta ja motiiveista ja jää aika köyhäksi sisällöltäänkin. On myös paljon muiden psykologian tutkijoiden ja eri koulukuntien motivaatioteorioita ja selityksiä ihmisen liikkeelle panevista voimista. Yhteistä niille on se, että ne ovat tavalla tai toisella liian yksinkertaisia yleistyksiä eikä ihmisen käyttäytymisen kokonaisuutta omassa ympäristössään ja elämäntilanteessaan oteta huomioon. Lienee tosiasia se ettei sellaista yleispätevää teoriaa, joka yksiselitteisesti selittäisi jokaisen ihmisen toiminnan ole edes mahdollista luoda. Yritän nyt kuitenkin etsiä näkökulmia siihen mikä sai ihmisen vaarantamaan terveytensä ja ottelemaan niin vaarallisessa lajissa kuin nyrkkeily antiikin Kreikan aikana oli.

Antiikin Kreikassa urheilu oli osa vapaiden miesten kasvatusjärjestelmää. Spartassa lapsen elämä kuului heti ensi hetkistä valtiolle. Suvun päämies tarkasti vastasyntyneen ja jos se oli terve se sai elää, mutta sairaalloinen joutui heitteille pantavaksi. Tämän takia avioliittolaki sallikin vain terveiden miesten ja naisten avioliitot. Aluksi lapset olivat äitinsä hoidossa. Heitä ei kapaloitu, jotta heidän ruumiinsa vahvistuisi alusta alkaen. Lapsien ravinto oli yksinkertaista mutta vahvaa. Lapsia pidettiin ulkona kylmässä ja liassa sekä he saivat piiskaa, jotta karaistuisivat luonteeltaan ja ruumiiltaan. Seitsemän vuotiaana pojat vietiin kuten persialaisetkin pojat erityisiin kasvatuslaitoksiin joissa heitä voimistettiin eri urheilumuodoilla, joihin kuului mm. juoksut, heitot, painiskelu ja viisiottelu, joka sisälsi nyrkkeilyn. Poikkeuksellisesti Kreikassa Spartan tytöillä oli myös oikeus urheilukasvatukseen, mutta se tapahtui kotona eikä ollut yhtä sotilaallista kuin poikien. Poikien kasvatuksen tarkoituksena oli saada karaistunut sotilas, joka vältti kaikenlaista henkisyyttä ja eli askeettisesti. Vasta 30 vuotta täytettyään spartalaiset pojat saivat täysi-ikäisyyden, kansalaisoikeuksia ja oikeuden perustaa perheen (Suomela, K 1953: 47.) Ateenassa lapsilla oli paremmat oltavat, kun Solon yhteiskunnallisella vallankumouksellaan n. 600 v. ekr. laski perustan Ateenan demokraattiselle tasavallalle. Hän loi myös pohjan Ateenan kasvatusjärjestelmälle. Sen päämääränä ei ollut pelkkä sotilaskunto vaan ensisijaisesti henkisesti ja ruumiillisesti sopusuhtainen jalo ihminen. Myös helleenien suuret filosofit Sokrates ja Platon olivat tällaisen kasvatuksen kannattajia. Ateenassa poikien koulukasvatus alkoi myös seitsemän vuotiaana, mutta he olivat koko ajan myös kodin vaikutuksen alaisia eikä kasvatus ollut yhtä ankaraa kuin spartalaisilla. Ateenan kouluissa opetettiin musiikkia, alkeistietoja ja urheilua. 18-vuotiaana siirryttiin pelkkiin urheiluharjoitteisiin ns. gymnasioissa. 21-vuotiaana gymnasion suoritettuaan ateenalainen tuli täysivaltaiseksi kansalaiseksi, mutta silloinkin hän oli ehtinyt saada sieluunsa harrastuksen niin ruumiillista kuin henkistäkin kehitystä kohtaan (Suomela, K 1953: 48-50.)

Edellä käsittelin vain Spartan ja Ateenan kasvatusjärjestelmiä, koska ne olivat monessa suhteessa edelläkävijöitä muihin kaupunkeihin verrattuna. Urheilua harrastettiin ja arvostettiin antiikin Kreikassa pitkälti sen vuoksi, että kaupungit ja niiden hallitsijat antoivat siihen mahdollisuuden tai olisiko parempi sanoa, että urheiluharjoitteet olivat miltei pakollisia. Tältä pohjalta ei ole vaikea ymmärtää miksi urheilu oli niin suosittua. Kun lasta kasvatetaan alusta lähtien kilvoittelemaan eri lajeissa niin tästä tulee hänelle ajan myötä elämäntapa. Lajin valinta tapahtuu pitkälti sattuman kautta, mutta siihen vaikuttavat myös lapsen omat persoonallisuuden piirteet ja fyysiset ominaisuudet, perheen ja yhteiskunnan arvostukset sekä palkkiot, joilla voi turvata paitsi oman monesti myös perheen toimeentulon.

6. VOITTAJIEN PALVONTA

Antiikin Kreikan miesihannetta kuvataan sanalla virtus eli miehuus ja tällä tarkoitettiin toimintatarmoa, isänmaanrakkautta, urhollisuutta sekä ruumiillisen voiman ja kestävyyden kehittämistä (Suomela, K 1953: 100). Koska lapset oppivat ihanteen varhain, he myöskin keskittivät tarmonsa sen saavuttamiseksi. Suuria taistelijoita ja olympian kisojen voittajia odotti kotikaupungin porteilla juhlakulkue, joka saattoi sankarin temppelin edustalle, missä hän toimitti kiitosuhrin jumalille. Nuorukaisten ja neitseitten (urheilijat olivat kovassa huudossa naisten keskuudessa) muodostama sekakuoro esitti parhailta runoilijoilta ja säveltäjiltä vartavasten tilattuja ylistyshymnejä. Selostus sankarin saavutuksista hakattiin kivipylvääseen ja hänestä teetettiin kuvapatsas, joka pystytettiin jälkimaailman innostamiseksi jollekin julkiselle paikalle tai temppeliin. Hän sai juhlatilaisuuksissa istua eturivissä sekä aterioida vapaasti valtion ruokaloissa. Myöhemmin oli tapana vapauttaa urheilusankari veroista. Spartassa, joka yleensä pysytteli tällaisesta sankaripalvonnasta erillään, sai voittaja tälle valtiolle ominaisena palkintona oikeuden sodassa taistella kuninkaan vierimmäisenä miehenä, mikä oli suuri kunnia (Pihkala, L 1924: 89.)
Ateenassa Solon sääti jokaiselle olympiavoittajalle 500 drakhman palkinnon ja yleisateenalaisissa kilpailuissa jaettiin palkintoina yhteensä 1300 amphoraa (a 25 l) öljyä. Hyvään vauhtiinsa päässeenä urheilijoitten jumaloiminen ja lellitteleminen kehittyi, varsinkin 400-luvun ekr. puolivälistä alkaen, yhä pitemmälle. Platon ei tiedäkään aineellisessa suhteessa siunatumpaa elämää kuin olympialaisvoittajan. Eräässä sadussa hän kertoo, kuinka Atalantan (kreikk. tarustossa esiintyvä urhea ja nopeajalkainen impi) sielu valitsi asuinsijakseen urheilijan nähdessään, "miten suuren korvauksen urheilija sai vaivoistaan" (Pihkala, L 1924: 88-89.)

Homeroksen sanat, "Kunnostautua ain´ urohompana kaikkia muita" kuvastavat hyvin mihin taistelemisella pyrittiin. Toisten yläpuolelle pääseminen esim. nyrkkeilyottelun voittamalla lisäsi voittajan valtaa niissä piireissä, joissa häntä arvostettiin. Näin kohosi myös voittajan itsetunto ja hänestä kehittyi myös henkisesti vahvempi. Nyrkkeilyä arvostettiin varmasti myös sen takia, että katsojat pystyivät kokemaan kuinka vaativaa oli olla nyrkkeilijä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, mutta sitä myös vihattiin samasta syystä. Miehet, jotka arvostelivat nyrkkeilyä sen raakuuden ja epäinhimillisyyden vuoksi mahdollisesti kokivat ettei heistä olisi siihen ja sen vuoksi tuo taistelu-urheilu oli uhka heidän miehisyydelleen. On perusteltua väittää näin koska helleenien kulttuurissa arvostettiin tosimiehisyyttä, jota myös nyrkkeily muun urheilun ohella edusti.

Jonkinlaisena mittapuuna eri urheilulajien nauttimasta arvonannosta voidaan pitää niiden voittajille omistettujen taideteosten lukumäärää: Pindaroksen 25 urheiluoodista on vain kuusi juoksijoille, 19 muiden lajien voittajille omistettua. Olympian voittajapatsaista 45 esitti juoksijoita, 59 nyrkkeilijöitä, 39 painijoita ja 20 vapaaottelijoita. Vapaaottelu eli pankration, oli toinen selkeä taistelulaji nyrkkeilyn ohella. Siinä kaikki muu oli sallittua paitsi sormien työntäminen silmään (Pihkala, L 1924: 61.)

7. OHJAAKO IHMISEN KÄYTTÄYTYMISTÄ VOIMAT JOTKA EIVÄT OLE HÄNEN HALLINNASSAAN?

Homeerisena aikana oli tapana uskoa että urheilijoiden kyvykkyys oli peräisin suosiollisilta jumalilta. Rituaaliset toimitukset, joilla pyydettiin apua jumalilta tai kiitettiin voitosta, jatkuivat vielä pitkään Olympian kisojen historiassa, vaikka niillä ei enää ollut samaa uskonnollista merkitystä kuin ennen. On suuri houkutus kaiken edellä käsitellyn perusteella sanoa, että nyrkkeily ja taisteleminen olisi kaikki opittua käyttäytymistä joko kodin tai yhteiskunnan kasvatuksen taholta, tai erilaisten palkkioiden aikaansaama käyttäytymismalli. Jos näin ajatellaan, niin kuinka suuri merkitys ihmisen perimällä sitten on hänen käyttäytymiselleen. Onko ihminen syntyessään tabula rasa eli kirjoittamaton lehti, johon hän elämänsä aikana kerää kaiken "minuuden". Arvo Lehtovaara on kirjassaan Ihmisen arvoitus kirjoittanut perimän merkityksestä "Meissä on ensiksikin perimä, joka siirtää meihin kuhunkin ihmisen biologisen kehityksen tähänastisen summan. Meissä on niinkuin eläimissäkin vaistoja ja viettejä, vaikkakaan ne eivät määrää käyttäytymistämme niin yksinomaisesti kuin eläimillä. On kuitenkin huomattava, että perimäkin kuuluu lajinkehitykseen sopeutumismahdollisuuksien lisääjänä. Emme peri käyttäytymispiirteitä sellaisinaan, vaan toisaalta laji saa runsaan reaktiovalikoiman erilaisten ympäristövaikutusten varalta, toisaalta eri yksilöt vielä eriasteisia reaktiovalmiuksia samaankin ärsykkeeseen. Näin luonto tuottaa fenotyyppien erilaisuutta luonnonvalinnan karsittavaksi" (Lehtovaara, A 1985: 257-258.) Toisaalla Lehtovaara toteaa myös seuraavasti: "Kasvun aikataulu on pääpiirteiltään geenien määräämä. Sille on ominaista, että eri vaiheet seuraavat toisiaan juuri tietyssä järjestyksessä. Mutta kuinka pitkälle tämä koskee myös psyykkistä puolta? Kysymys jäänee vielä avoimeksi, odottamaan vastaustaan. Uskon, että evoluution aikana on tapahtunut myös paljon kehitystä, jota ihmisen voi olla vaikea ymmärtää tai havaita. Vaikka ihmiset näyttävätkin olevan hyvin erilaisia on meissä kuitenkin myös samankaltaisia ominaisuuksia. Koemme tunteita, yritämme pysyä elossa, haluamme arvostusta, meillä on suvunjatkamistarve, haluamme olla onnellisia, olemme tietoisia, näemme unia jne. "Ihmissuvun yhteisessä syntymäkehdossa" on täytynyt syntyä myös joitakin kollektiivisia piirteitä, jotka tekevät meistä ihmisiä ja jotka pitävät meitä käynnissä kohti tavoitteita ja kehittymistä. Siihen kysymykseen, että missä nuo kollektiiviset piirteet sitten sijaitsevat on monia tulkintoja. Karl Jung korosti kovasti kollektiivisen piilotajunnan merkitystä ihmisen kehittymiselle, hän näki taiteessa ja unissa kollektiivisen piilotajunnan (psyyken osa, joka säilyttää ihmiskunnan yhteistä psykologista perintöä) heijastuksia. Jokaisella ihmisellä on ikäänkuin kanava oman piilotajuntansa (psyyken osa, jossa sijaitsee oman elämän aikana koetut asiat) kautta "ihmissuvun yhteiseen syntymäkehtoon" eli kollektiiviseen piilotajuntaan, joka on lajin perimän kautta jokaisella ihmisellä. Sieltä esiin kumpuava materiaali saa ihmisessä käyntiin individuaatio- eli yksilöitymisprosessin. Se on hidas psyykkinen kasvuprosessi, mikä johtaa ihmisen eheytymiseen ja käyttäytymisen johdonmukaisuuteen mikäli hänen rationaalinen tietoisuutensa toimii piilotajunan kanssa yhteistyössä. Niin kauan kuin ihminen ei ole sinut piilotajuntansa kanssa hänen käyttäytymistään ohjaavat sisäiset tiedostamattomat voimat (Jung, K 1964.)

8. NYRKKEILYOTTELU HENKISENÄ, FYYSISENÄ JA SOSIAALISENA TAISTELUNA

Vaikka nyrkkeily saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna erityisen fyysiseltä taistelulta, pitää se kuitenkin sisällään yhtä paljon myös henkistä taistelua. Ensimmäinen taistelu ennen ottelua käydään henkisellä tasolla itsensä kanssa. Siinä täytyy voittaa omat pelkonsa ennenkuin on valmis kehään. Henkistä kuormaa lisää se, kuinka suuren arvon antaa tulevalle ottelulle, mutta joka tapauksessa on pantava oma kunniantunto likoon ja asetuttava ihmisten eteen joko ylistettäväksi tai alistetavaksi. Mitä suurempi sosiaalinen tapahtuma taistelu on ja mitä suuremmat palkinnot (niin ulkoapäin tulevat kuin sisäiset itse itselleen antamat) sitä kovemmalle ottelija joutuu henkisesti. Nykyaikana on myös tavallista, että henkinen taistelu vastustajaa kohtaan aloitetaan jo varhain ennen ottelua median välityksellä. Varsinkin raskaan sarjan tunnetut ja suurisuiset nyrkkeilijät aloittavat vastustajiensa pelottelemisen ja mollaamisen, jota toimittajat mielellään yleisön kiinnostuksen herättämiseksi välittävät jo viikkoja ennen varsinaista nyrkkeily- tapahtumaa. Se on kuitenkin myös osa omaa henkistä kamppailua, jonka nyrkkeilijä haluaa enemmän tai vähemmän tiedostamatta jakaa yleisön kanssa. Myös helleenien ajoilta on tarinoita, joissa nyrkkeilijä oli näännyttänyt vastustajansa henkisesti pelkällä ahdistelullaan antamatta ja saamatta itse yhtään iskua (Suomela, K 1953: 70).

9. OMIA TUNTEMUKSIANI NYRKKEILYOTTELUSTA

Nyrkkeilin kilpaa vuodesta 1976, menin kilpaotteluun ensimmäisen kerran käytyäni salilla vain kahden viikon ajan. Ottelin Lahden Kim Vepsäläistä vastaan (saman vuoden nuorten Suomen mestari). Kimille laskettiin kaksi kertaa lukua eikä hän ollut uskoa, että olin käynyt vasta kaksi viikkoa salilla. Resuisesta taustastani johtuen olin tottunut käyttämään nyrkkejäni, se ei ollut paras tapa hoitaa vastoin käymisiä, mutta niin tein. Taktiikka pysy varsin pitkään nyrkkeilyottelussa samana; liiku lähelle, vasen eteen kevyenä ja oikealla yläolankoukulla vastustajan vasemman käden yli leuan kärkeen. Tämä toimi hyvin suomessa, mutta ei aina ulkomailla. Voitin kuusi kertaa keskiraskaan sarjan Suomen mestaruuden. Vuonna 1983 minut palkittiin Suomen parhaana raskaimpien sarjojen nyrkkeilijänä Essi Renvallin Ville patsaalla ja samana vuonna olin Euroopan listalla keskiraskaassa sarjassani viides. Euroopan mestaruuskilpailuissa Varnassa vuonna 1983 olin ainoa suomalainen, joka voitti, ottelin pronssimitalista Puolan Pavel Skretskiä vastaan, elämäni ehkä parhaan ottelun, mutta hävisin. Näillä perusteilla minut valittiin Los Anglesin olympialaisiin 1984. Menestyminen olympiakisoissa on kilpaurheilun kliimaksi, vaikka se ei olekaan ihmisenä olemisen huippu, huomasin sen myöhemmin. Mahdollisuuteni menestyä olympiakisoissa meni jo ennen kisoja. Minut valittiin olympiakisoihin toukokuussa 1984 ja viikko valintani jälkeen oikean jalkani polvesta meni etummainen ristiside poikki. Siihen kaatui unelmani menestyä olympialaisissa. Kävin ottelemassa, mutta tiesin jo ennen ottelua, että nyrkkeilystä ei tule mitään. En voinut väistää oikealle jalalle, en lyödä vahvasti oikealla kädellä, enkä liikkua nyrkkeilyasennossa. Menin ottelemaan, valinta oli minun. Tunsin otteluni jälkeen olevani petturi. Meni ainakin kymmenen vuotta, että kehtasin sanoa meriittinä, että olen olympianyrkkeilijä. Silloinkaan ei olympialaisiin ollut mahdollista päästä kuin Euroopan kahdeksan parasta, eikä suomesta ollut sarjaani muita euroopan listalla. Tänä päivänä uskon, että piti käydä juuri näin, koska nyrkkeily oli minulle silloin koko elämä. Tämä tapahtuma osoitti että elämä on muutakin kuin nyrkkeilyä. Tärkeimpänä meriittinä tänään kerron neljästä ihanasta, terveestä tytöstä.

Kerron seuraavaksi tunteistani mitä koin nyrkkeillessäni. Viimeiset tunnit ennen ottelua ovat kaikkein yksinäisintä aikaa, sillä silloin pelko ja kehon valmistaminen tulevaan koitokseen alkaa. Pelko on yritettävä työntää sivuun ja jollakin keinolla on saatava elimistö taisteluvalmiuteen. Monet ovat varmasti kokeneet taistele tai pakene- reaktion jossakin itseään uhkaavassa tilanteessa. Siinä autonomisen hermoston sympaattinen järjestelmä aktivoituu ja monia muitakin järjestelmiä, jotka liittyvät voimakkaasti koettuihin tunteisiin. Näiden eri järjestelmien aktivoituminen erittää kehoon erilaisia hormoneja mm. adrenaliinia, joka saa ihmisen toimimaan uhkaavassa tilanteessa aggressiivisesti ja endorfiinejä, jotka vähentävät kivun tuntemuksia ottelun aikana. Endorfiinit voivat ottelun jälkeen aiheuttaa euforisen hyvänolontunteen, mihin suuresti vaikuttaa myös ottelun lopputulos ja oma tulkinta siitä. Ottelun aikana ympäristö häviää ja tavoitteena on vain lyödä ja varoa toisen iskuja. Omia tuntemuksiaan ei juurikaan pysty havainnoimaan ottelun aikana lukuunottamatta hetkellisiä aggression purkauksia jotka johtuvat siitä, että olet tehnyt virheen ja vastustaja on iskullaan aiheuttanut kipua. Ottelun loppupuolella on monesti niin väsynyt että toivoisi ottelun jo loppuvan, mutta tiesin, että vastustajani on ainakin yhtä väsynyt kuin minä. Joskus tuntui kuin joku liikuttaisi käsiä ja kroppaa, eivätkä ne tunnu olevan enää omassa hallinnassa. On kuin itse katsoisi omaa ottelua jostakin syvältä hiljaisuudesta ja usvan peitosta. Kongin kumahtaminen ottelun loppumisen merkiksi vasta palauttaa mielen tietoisuuteen ja seuraa suuri helpottumisen hetki - ottelu on päättynyt - annoin kaikkeni, se riittää. Vasta myöhemmin pukuhuoneessa tai tunteja ottelun jälkeen alkaa sen käsitteleminen. Voiton tai häviön merkityksen kokeminen ja syiden etsiminen lopputulokseen on lujasti sidoksissa sosiaalisuuteen, sillä sosiaalisten kontaktien kautta ihminen luo merkityksen taistelulleen.

Harjoittelin aktiiviaikana tunnin aamulenkin lisäksi kaksi pääharjoitusta ja illalla venyttelin. Nykyiset urheilijat sanovat hyvähän se silloin oli kun ei testattu hormonien käyttöä. Kyllä testattiin, itsekin olen ollut useita kertoja antamassa näytettä. Uskon vain, että silloin parikymmentä vuotta sitten oli miehillä vielä tahto-ominaisuuksia, eikä pelkästään mietitty kepulikonsteja. Raksilan uimahallin nyrkkeilysalin seinällä oli Topi Mikkolan hankkima kuva kun ottelin DDR:n Ralf Nebrigiä vastaan EM-kilpailuissa 1981 Tampereella. Katselin kuvaa usein jälkeenpäin ja mietin kuinka eri lähtökotatilanne meillä oli. Minä sotilaana, kouluttajana päivät pitkät aamu kahdeksasta ilta viiteen, Valkeisen tien risteyksessä kouluttamassa sinkomiehiä. Ralf täydellisenä ammattilaisena, takanaan kaikki lääketieteellinen ja urheilullinen tietämys. Ralf voitti sen ottelun, en ole kuullut hänestä viiteentoistavuoteen, mutta tuskin hän on onnellisempi kuin minä nyt, neljän tytön isänä.

10. KÄSITYS OIKEASTA JA VÄÄRÄSTÄ

Onko oikein lyödä toista kehässä? Kun kaksi miestä menee omasta halustaan kehään taistelemaan, he kyllä tietävät, että he menevät sinne lyömään ja ottamaan vastaan iskuja. Kun pelin säännöt on sovittu ja niitä tullaan noudattamaan niin kaikki tapahtuu oikein. Ihmisellä on, tai ainakin pitäisi olla oikeus valita tekemisensä siinä sosiaalisessa ympäristössä, jossa hän elää. Häntä ohjaa hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä. Se käsitys on muodostunut vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Sen takia yksilöllä on vastuu tekemisistään samoin kuin hänen sosiaalisella ympäristöllään on vastuu siitä mitä he antavat yksilöiden tehdä.

Jos sodat, taisteleminen ja kaikenlainen aggressiivinen toiminta olisi opittua, miksi emme voisi oppia pois niistä, sillä olemmehan me oppineet käyttämäänkin niitä. Emme voi oppia pois niistä, koska jokaisella ihmisellä on jo syntyessään valmiudet em. toimintoihin ja se näinollen sisältyy systeemiin, jossa elämme. Vain aggressiivisuuden muodot vaihtelevat eri yksilöiden välillä, mihin oppiminen suuresti vaikuttaa. Myös kysymys oikeasta ja väärästä on olennainen aggressiota pohdittaessa, koska monesti sen kysymyksen ratkaiseminen pidättää tai antaa oikeuden aggressiiviseen toimintaan. Jos luonnosta haluaa hakea vastausta oikean ja väärän ongelmaan on jokainen oman tulkintansa varassa. Suurin osa eläimistä ellei kaikki taistelee reviiristään. Esimerkiksi koirien taistelussa häviäjä alistuu joutuessaan alakynteen vahvempaansa vastaan. Tällöin se heittäytyy selälleen ja nostaa koipensa alistumisen merkiksi. Yleensä toinen koira tyytyy tähän eikä vahingoita taistelun hävinnyttä enää. Koira on käyttäytynyt moraalisesti oikein. Luonnossa esiintyy myös paljon epämoraalista tekoja: emot syövät poikasiaan, poikaset syövät emojaan, loiset elävät toisissa eliöissä koko elämänsä eivätkä palkitse kantajaansa muuten kuin ehkä kuolemalla.

Eläinten elämä on siinä mielessä helpompaa ettei niiden tarvitse ajatella mikä on moraalisesti oikein. Ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on sekä ihmisen siunaus että kirous. Se toisaalta vaikeuttaa mutta toisaalta helpottaa ihmisen elämää. Ihminen saa psyykkistä ja fyysistä mielihyvää "oikeista teoista" ja mielipahaa "vääristä teoista". Mielihyvän ja mielipahan kokeminen on tietenkin sidoksissa sosiaalisuuteen. On myös olemassa ihmisiä, jotka eivät tunne oikeaa ja väärää ja vaikka tuntisivatkin niin silti käyttäytyvät väärin pyrkimyksenään eliö-ympäristö- systeemissään olevan hajaannustilan korjaaminen esim. aggressiivisen käyttäytymisen avulla (kts. Järvilehto, T. Ihminen ja ihmisen ympäristö. s.174). Mikä on toisesta oikein on toisesta väärin, joten psyykkisen ja fyysisen mielihyvän ja mielipahan lähde on eri kulttuureissa ja niiden sisällä eri yksilöissä erilainen. Tämä aiheuttaa sotia, kamppailemista ja taistelua. Maailmassa ei ole yhtenäistä moraalikäsitystä. Ja vaikka sellainen olisikin kuten, raamattu, valtioiden lait ja muut pyhät ja hyvään elämään tähtäävät kirjat niin silti ihmiset ja kansat pysyvät erilaisina elämän, tunteiden ja kirjallisuuden tulkitsijoina.

Kaiken psykologian tutkimuksen valossa ihmisen toiminnan selittäminen näyttää yhä olevan hämärän peitossa. Me ihmiset haluamme selittää kaiken olemassa olevan tiedon avulla, mutta päivittäin joudumme toteamaan oman vajavaisuutemme. Olen tarkastellut nyrkkeilyn historiaa antiikin Kreikassa ja yrittänyt tuoda esille näkökulmia, jotka selittäisivät jotakin ihmisen käymästä kamppailusta. Monelta osin esitykseni on aika sekava ja epälooginen, koska työtä aloittaessani en tarkoituksella halunnut rajata käsittelemääni aihetta. Työni on lähinnä ollut keskustelua itseni kanssa, ajatusteni jäsentämistä ja johtopäätösten tekoa lukemieni lähteiden ja elämänkokemukseni pohjalta. Toivon kuitenkin, että työni herättää kysymyksiä ja väitteitä joista voidaan keskustella. Ajatukset jalostuvat timanteiksi vasta sitten, kun ne ovat käyneet läpi tarkan syynin ja kestävät monelta kantilta tulevan kritiikin.

11. POHDINTA

Eduskunnan käytävillä kiirii vakava keskustelu nyrkkeilyurheilun lopettamisesta maassamme. Keskusteluissa tulisi ottaa aina huomioon, kun puhutaan nyrkkeilystä, että nyrkkeily jakaantuu varsin moneen alahaaraan. Ainakin ammatti-, amatööri ja kuntonyrkkeilyyn, jos näin karkeasti jaotellaan nyrkkeilymuodot. Ammattinyrkkeilyssä olennaisin tekijä on raha ja markkinavoimat. Amatöörinyrkkeily on tarkoin kehätuomarin valvomaan, jossa ei tyrmäyksiä juurikaan nykyään tapahdu. Kuntonyrkkeilyä harrastetaan varsin laajasti maassamme, lähes 20 000 harrastajan voimin, ainoana vastustajana oma huono kunto. Kuntoilumuotona nyrkkeily on hyvin monien mielestä erinomainen harrastus. Historian kirjat osoittaa, että nyrkkeily on ollut aiemmin miesten laji. Tässäkin asiassa on historian lehti kääntynyt ja naiset ovat vallanneet nyrkkeilysalit, kuntonyrkkeilyn muodossa

Käsittelin suppeassa kirjoitelmassani nyrkkeilyn olemusta, suhteessa maailmaan, aikojen saatossa. Moraalisia- ja eettisiäkysymyksiä en ole pohtinut kovinkaan syvällisesti, koska moraalikäsitykset vaihtelevat. Kuitenkin nyrkkeilykehään meneminen on jokaisen oma valinta, sinne ei ketään pakoteta. Nyrkkeily on yksi maailman vanhimmista urheilumuodoista. Voi sanoa jopa, että niin kauan on nyrkkeilty kun miehiä on ollut olemassa. Uskon, että niin kauan tulee nyrkkeilyurheilu säilyttämään paikkansa urheilun joukossa, kun miesten suonissa virtaa veden sijasta verta. Ihmiset ovat aina taistelleet ja tulevat aina taistelemaan myös nyrkein. Enää ei ole kysymys vahvimman eloon jäännistä, vaan nyrkkeilyn kautta on mahdollista kokea jännitystä ja tuntea voittavansa jos ei muuta niin itsensä, noustessaan kehään.

LÄHTEET:

Suomela, K. Urheilun maailmanhistoria. Wsoy 1953.

Saariluoma, P. Psykologian historia. 1985

Lounaisheimo, L. Kehän sankarit. Wsoy 1987.

Pihkala, L., Jukola, M. Olympialaiskisat I. Wsoy 1924.

Tudeer, O. Platonin Valtio. Otava 1972.

Otavan suuri ensyklopedia 1979.

Hämäläinen, H., Fredrikson, J., Ihanus, J. Lukion psykologia 4. Kirjayhtymät Oy 1993.

Darwin, C. Lajien synty. Kirjayhtymä 1980.

Järvilehto, T. Missä sielu sijaitsee. Pohjoinen 1987.

Järvilehto, T. Ihminen ja ihmisen ympäristö. Pohjoinen 1994.

Jung, C. Symbolit- Piilotajunnan kieli. Otava 1964.

Lehtovaara, A. Ihmisen arvoitus. Otava 1986.

» Takaisin Uutisarkisto -sivulle