Uutisarkisto

Elokuva "Kuin raivo härkä" sosiologian näkökulmasta
Keskiviikkotreenien vetäjän Jimi Parkkisen liikuntasosiologinen tutkielma.

Nyrkkeilyn historiaa, osana ihmisenä olemisen taistelua
Juha Hännisen liikunnan hallinnon opintoihin kuuluva tutkielma.

Miksi nyrkkeilijöistä tulee usein laitapuolen kulkijoita? J. Hänninen
Tarmo Uusivirran muistolle, J. Hänninen
Säkkinyrkkeilyn maailmanennätys Guinnessin ennätyskirjassa

Nyrkkeilykehä ottaa vain omansa (ei enää verkossa), 15.4.2003, Markku Peura
Entinen nyrkkeilijä pisti puukolla (ei enää verkossa), 11.2.2000, Markku Peura
Arvostus nyrkissä (ei enää verkossa), 11.2.2000, Markku Peura
Nyrkkeily haittaa makeaa elämää (ei enää verkossa), 11.2.2000, Markku Peura
Naiset löivät miehet nyrkkeilyssä, 18.7.1999, Pekka Helin

Erittäin mielenkiintoinen aihe, josta voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan! Tänä päivänä saa keskustella enemmän entisistä nyrkkeilijöistä, kuin nyrkkeilystä itsestään. Kyselyt eivät aina ole kovin positiivisia. Usein ihmiset luulevat että häiriökäyttäytyminen johtuu siitä, että nyrkkeilijä on ottanut niin paljon iskuja päähänsä. En tiedä, mutta ihminen ei masennu tai sairastu alkoholismiin siksi, että olisi nyrkkeilyt. Olemme varsin herkkiä persoonia, saattaa olla että koulunkäynti on jäänyt vähän retuperälle, taiteellisesta luonteesta johtuen, mutta on meissä täytynyt piillä kunnianhimo ja voitontahtokin. Mihin se sitten katoaa? Minäkään en pysty sanomaan totuutta, mutta on minulla oma mielipiteeni:

Suurimpana syynä näkisin nyrkkeilyuran jälkeen tulevan tyhjyyden. Olisi pitänyt panostaa enemmän ammatin hankintaan ja uran jälkeiseen elämään, ettei tipahda täysin tyhjän päälle. Elämää täytyy olla nyrkkeilyurankin jälkeen. Nyrkkeilijällä tulisi olla vielä nyrkkeilyuransakin jälkeen tavoitteita ja unelmia elämässä. Unelmat tulisi löytää elämän pyhästä kolmiyhteydestä, tarkoitan: Perhettä, työtä ja harrastuksia. Nyrkkeilijä kaipaa, että häntä arvostetaan, jos ei enää entisenä nyrkkeilijänä niin kuitenkin jollakin elämän osa-alueella. Tätä arvostusta lähdetään hakemaan kuitenkin valitettavan usein muualta kuin elämän peruskysymyksistä; perheestä, työstä tai harrastuksista.

Nyrkkeily on lajina niin totaalista, että sitä ei voi harrastaa, vaan on oltava kaikki pelissä, koko ruumis, sielu ja henki. Aamulenkin jälkeen on harjoiteltava kaksi pääharjoitusta, iltavenyttelyineen, jos meinaa edes yrittää kansainväliselle huipulle. Elämän tulee olla muutenkin tasapainossa myös levon, nautintoaineiden ja ravinnon suhteen. Tämä säännön- mukaisuus antaa harrastajalleen turvallisuutta; rajoja.

Uran jälkeen kun huudetaan turvallisuutta ja rajoja, ne tulevat ehkä vastaan joillekin vasta vankilan muureista. Jos nyrkkeily on koko elämä, uran loppumisen tai lopettamisen jälkeen koittaa tyhjyys. Monesti etsitään tähän tyhjyyteen lohtua baareista ja kapakoista, siellähän me vielä ollaan kovia jätkiä ja meitä arvostetaan. Ahdistukseen etsitään apua myös viinasta, nousuhumalassa koetaan tunnetta kuinka voima ja rohkeus palaavat, mutta tämän jälkeen koittaa yhä suurempi tyhjyys. Aika usein läheiset ihmiset eivät jaksa olla lähellä ja tukena toisen ahdistuksessa, jossa käytetään viimeiset rahat päihteisiin. Työpaikka menee, sen mukana talous, vaimo jättää ja syöksykierre on valmis. Lähimmät, tärkeimmät ihmissuhteet alkavat rakoilla ja samalla ote elämästä herpaantuu.

Mikkolan Topin kertoma vanha aforismi pitänee paikkansa: "Asiat eivät juuri koskaan ole niin huonosti, että niitä viinaa juomalla ei saisi vielä huonommaksi." Aika usein me ihmiset syytämme olosuhteita, lapsuutta, vaimoa tai pomoa vaikeuksistamme. Olemme kuin sivustaseuraajia voimattomia vaikuttamaan omaan elämäämme. Itse kuitenkin teemme lopulliset päätökset mihin suuntaan haluamme elämäämme viedä. Nyrkkeily ei ole koko elämä, vaan ehkä ponnahduslauta elämään. Meistä nyrkkeilijöistä löytyy paljon henkilöitä, joilla on läheisriippuvuuden keskeisiä piirteitä: ulkoaohjautuminen, kontrolli, luottamattomuus, heikko kokemus omasta minuudesta ja suoritteiden kautta elämistä. Nämä asiat heijastuvat epäonnistuneesta lapsuudesta. Joskus olemme olosuhteiden uhreja, muttemme kuitenkaan ajopuita, jotka virran mukana seilaavat, voimatta vaikuttaa omaan tiehensä. On asioita joille ei yksinkertaisesti voi mitään, esimerkiksi terveyden menetys, avioerot, konkurssi, mutta nämä eivät ole syitä jonka takia pitäisi menettää koko elämä. Ei pitäisi lähteä hakemaan lohtua vääristä paikoista missä kaikki arvot pyörivät päihteiden ympärillä. Ensin tulisi mielestäni parantua päihde riippuvuudesta ja sen jälkeen voisi takertua minuuden kysymyksiin esim terapian avulla. Kun huudetaan turvallisuutta, hyväksyntää ja arvostusta, tulisi löytää jotakin mistä niitä vielä voisi saada nyrkkeilyurankin jälkeenkin. Aina kun on elämää on mahdollisuus. Tästä tuli nyt niin kuin ohjesääntö tai raamattu, mutta näin minä tunnen tämän seikan.

Minua haastateltiin taannoin tästä aiheesta ilmeisesti siksi, etten ole ainakaan vielä menettänyt otetta elämästäni, niin miksi en sillä olenhan nyrkkeilijä minäkin. Näin ahdistuksen keskellä mietin, että onhan minulla asioita jotka ovat menneet hyvinkin: Neljä tervettä suloista tyttöä, ihana vaimo, joka on jaksanut kanssani 24 vuotta ja oma koti. Tämä on kai se peruspilari, johon minun selviämiseni perustuu. Lisäksi olen saanut olla Puolustusvoimien palveluksessa nuorisokasvattajana ja tehdä sitä työtä, jota ainakin minä arvostan. Opiskelin sotilaan ammatin ennen kuin aloitin totaalisen harjoittelun. Olen saanut sisältöä elämääni myös kuntonyrkkeilyn avulla, jonka aloitin noin 12 vuotta sitten Oulussa ja olen saanut tuntea myös hivenen arvostuksen tunnetta, kun kuntonyrkkeily lähti nousemaan koko maassa suosituksi. Me nyrkkeilijätkin tarvitsemme arvostetuksi tulemisen tunnetta. Arvostusta voi myös saada työn ja harrastusten kautta niin kuin minua on onnistanut. Työ ja harrastukset ovat pitäneet minut kiireisenä, että ei ole ollut aikaa laajentaa repertuaariani baareihin. Harrastuksia on nyt vähän liikaakin, pitäisi olla aikaa enemmän vaimolle, lapsille ja perheelle. Ehkä työ on sellainen päihteen korvike, ihmisillä on sellainen tunne että menee paremmin, verrattuna päihde riippuvaisiin. Vaikka työnarkomania ja päihderiippuvuus ovat molemmat vakavia asioita, ulkoisesti ne vain näyttävät toisilta.

Minulle on aina ollut tärkeää, että ihmiset arvostavat nyrkkeilyä ja tämän mukana nyrkkeilijöitä. Sotilaana tunnen, että nyrkkeily on urheilulajina hyvä sotilaslaji. Nyrkkeily on kuin pienoistaistelu ja olen yrittänyt puolustaa sitä koko sotilasurani. Olen tyytyväinen myös siihen, että tänä päivänä kuntonyrkkeily on laji, jota opetetaan kaikille sotilaille alokkaista lähtien. Tässä olen saanut tyydyttää arvostetuksi tulemisen tarvetta. On aina ollut helppo mennä kouluttamaan esimerkiksi sotilaspoliiseja, kun he tietävät mikä on minun perusta. Ilmeisesti tästä arvostuksen tarpeesta johtuen olen yrittänyt pärjätä kursseillani niin hyvin kuin mahdollista, ehkä olen yrittänyt osoittaa, että mekin kovaa kamppailulajia harrastaneet voimme pärjätä tällä saralla lähes tasavertaisesti ns. tavallisten ihmisten kanssa.

Kuntonyrkkeily on tuonut arvostusta nyrkkeilylle ja jopa entisille nyrkkeilijöille. Olen kuullut jopa sanottavan, että " olen luullut, että kaikki entiset nyrkkeilijät ovat vieraantuneet yhteiskunnasta ". Mutta totuus on, että vain murto-osa nyrkkeilijöistä vieraantuu yhteiskunnasta, vieraantuneet vain tulevat niin hyvin esille, on raflaavaa kirjoittaa lehtien otsikoissa " entinen nyrkkeilijä pahoinpiteli ihmisiä". Ei olekaan kovin uutisoitavaa sanoa, että jollakin menisi ns. hyvin vaikka hän on nyrkkeilyn harrastaja.

On kuitenkin hyvä muistaa, että olemme kokoajan kuin veitsen terällä, vain horjahdus ja paluuta ei ole.

Se että pysyy tai on päässyt tälle puolelle aitaa ei ole tuuria, eikä se ole ansiotakaan, ehkä se on armoa ja tietoisuutta, että itse voi ainakin vähän vaikuttaa oman purtensa liikkeeseen elämän kuohuvassa virrassa.

Meidän pitää tukea ja auttaa veljiämme, niin että emme tipahtaisi tyhjän päälle vaan meillä olisi omastakin mielestä vielä arvostettu ja arvokas elämä elettävänä vielä nyrkkeilyuran jälkeen ja tähän meidän kamppailu-urheilun ystävienkin tulisi panostaa vahvasti. Vain yksi ainoa elämä...

Juha Hänninen

SUURI TAISTELIJA ON POISSA

Suruviesti saavutti meidät maanantaina 13.12.1999 iltapäivällä: Tarmo Uusivirta on poissa.

Sen lisäksi että Tarmo oli erittäin taitava nyrkkeiljä oli hän myös äärimmäisen herkkä ihminen. Olen saanut kokea Tarmon nyrkkeilytaidot sparratessani hänen kanssaan meidänkin salillamme kymmeniä, jopa satoja eriä. Tarmo oli herrasmies: hän ei koskaan halunnut loukata minua, vaikka olisi pystynyt siihenkin.

Tarmo oli hiljainen ja vaatimaton - jopa ujo - eikä hän koskaan tuonut esille omaa erinomaisuuttaan nyrkkeilijänä. Hän ei myöskään puhunut omista murheistaan ja ongelmistaan kuin harvoille ja poikkeustapauksissa.

Tarmo oli nöyrä kehätyöläinen, jolle menestys ei noussut hattuun. Hän ei viihtynyt seurapiireissä, vaan halusi viettää aikaansa tavallisen kansan parissa.

Kaikilla ei elämä mene niin hyvin kuin meillä, mutta on syytä muistaa, että olemme kaikki joka hetki kuin veitsen terällä: vain pieni horjahdus ja paluuta ei ole. Olemme hyvin herkkiä arvioimaan toisia, mutta olemmeko omassa vajavaisuudessamme valmiita näkemään toisen tuskaa ja auttamaan. Uskon, että Tarmo on saanut nyt rauhan.

Pyydän, että jokainen joka tämän lukee, nöyrtyisi hetkeksi miettimään elämän raadollisuutta ja hiljentyisi kunnioittamaan mahtavan taistelijan ja herkän ihmisen Tarmo Uusivirran muistoa.

Minun piti sanoa nämä muutamat sanat treeneissämme torstaina 16.12.1999, mutta en siihen pystynyt.

Oulussa 17.12.1999, Tarmo Uusivirran muistoa kunnioittaen

Juha Hänninen

NYRKKEILY
SÄKKINYRKKEILYMARATON
Oulun Kuntonyrkkeilijät ry:n kuusinaisinen joukkue löi säkkiä yhtäjaksoisesti 10 tuntia 30 minuuttia Oulun Rotuaarin esiintymislavalla 17.7.1999. Säkkiin osui isku vähintään sekunnin välein.

JOUKKUEESSA LÖIVÄT:
Riitta Mehtomaa, Pirjo Pirnes, Marjut Heikkilä, Katja Viippola, Tanja Hekkala ja Saara Kannisto

Maailmanennätys Ouluun

Katjan tyylinäyte

PEKKA HELIN (Kaleva 18.7.1999)

OULU - Saara Kannisto tanssahtaa muutaman kevyen askeleen ja alkaa hakata nyrkkeilysäkkiä kymmenen unssin hanskoillaan. 21-vuotias opiskelija näyttää saparoissaan peräti suloiselta. Toivottavasti et koskaan suutu kenellekään miehelle, Saara.

Saara Kannisto ja viisi muuta naiskuntonyrkkelijää aikovat lyödä luun kurkkuun helsinkiläiselle Nahka-Sakke Teamille, jonka hallussa oli eiliseen saakka säkkinyrkkeilyn maailmanennätys, 10 tuntia 15 minuuttia.

Turhaan eivät oululaisnaiset uhonneet, sillä 10 tunnin ja 30 minuutin kuluttua homma on valmis ja ennätys plakkarissa; siinä teille, miehet. Mutta että naiset hakkaamassa säkkiä! Saara, haluatko olla hyvä jätkä? Hyväntuulinen opiskelija naurahtaa. Nuoren naisen mielestä lyöminen on mukavaa, sillä siinä saa purkaa aggressioita ja niskakivutkin ovat häipyneet harrastuksen myötä. Salillakaan ei naista katsota vinoon, sillä naisille sopii kuntonyrkkeily siinä missä miehillekin.

Vasen alakoukku kiehtoo eniten

Kannisto pätkii säkkiä viidettä vuotta. Aiemmin häntä kiinnostivat perinteiset naiselliset lajit kuten jazztanssi, jota takavuosina väittivät harrastavansa kaikki suomalaismissit, vaikka väitteitä ei uskonut kukaan. Aerobic vetää Kannistoa vieläkin saleille, vaikka vasen alakoukku kiehtoo nuorta naista eniten.

Naiset ovat yleensäkin viehättyneet kuntonyrkkeilystä. Oululaisen kuntonyrkkeilijät ry:n jäsenistä naisia on peräti 250 eli noin kaksi kolmasosaa. Lauantaina Rotuaarilla säkkiä hakanneet naiset olivat 21-45-vuotiaita. Oulun kuntonyrkkeilijät ry:n toimintaa johtavan Juha Hännisen mukaan kunto kohenee tehokkaasti säkkiä paukoessa. Rasvakin saa vauhtia, mutta itseään ei voi silti ajaa piippuun, sillä säkki ei lyö takaisin. Nyrkkeilyn voi keskeyttää, kun siitä on saanut kylliksi. Vastustaja ei pyydä ylimääräistä erää.

Kanadalaisen tutkimuksen mukaan aggressiot lähtevät säkkiä hakkaamalla ja masennus ja stressikin saattavat laantua.
"Nyrkki on myös naisen olkapäässä parasta itsepuolustusta", Juha Hänninen huomauttaa.