Taistelua käydään lakkaamatta elämän eri sektoreilla: Koulutuspaikoista, työpaikoista, ruuasta, elämästä, reviiristä, vallasta jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin niin moninainen taistelemisen kirjo on. Taisteleminen on yhtäaikaa sekä henkinen, fyysinen ja myöskin sosiaalinen tapahtuma ja taistelua ei voi syntyä ainakaan ihmisellä ilman edellä mainittuja asioita. Toisilla on enemmän edellytyksiä pärjätä kilpailussa kuin toisilla ja jonkun erityisalan hallitseminen voi olla elinehto monille ihmisille.
Tulen tarkastelemaan työssäni kamppailemista urheilun näkökulmasta ja siinäkin pitäydyn vain tietyssä lajissa -nyrkkeilyssä. Tuo alkujaan primitiivisen välienselvittelymuodon ymmärtämisen avulla uskon voivani ymmärtää myös muunlaista jatkuvaa taistelua, jota ihmisen on käytävä pysyäkseen elossa ja elääkseen mielekästä elämää. Peruskysymykseni tulee siis olemaan miksi ihminen nyrkkeilee/taistelee ja pyrkii suuntaamaan toimintaa kohti jotakin tavoitetta? Yritän etsiä motiiveja, joilla niinkin väkivaltaiselta näyttävä taistelumuoto kuin nyrkkeily saisi ymmärtämystä myös niiden osalta, jotka eivät ole kokeneet sitä pelkoa ja itsensävoittamisen tunnetta, jonka tuosta taistelu-urheilusta voi saada. Peruslähtökohtana pidän seuraavia asioita: ihmisen toiminta sisältää aina jotakin fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Urheilu on yksi taistelemisen alkukantaisin muoto josta myöhemmin on kehittynyt "jalostuneempia" taistelemisen muotoja. Liikkeelle panevana voima on niissä kuitenkin sama -elossapysyminen ja mielekäs elämä, mitä se sitten kunkin yksilön kohdalla tarkoittaneekin. Näitä lähtökohtia silmällä pitäen aion tarkastella aihettani.
Tarkoitan tässä yhteydessä urheilu-sanalla ihmisen tavoitteellista toimintaa, joka pyrkii tuloksiin ja on alkanut heti kun ensimmäiset ihmiset ovat kehittyneet maanpäälle: ruoan ja suojan etsintä, itsensä ja perheensä suojeleminen eläimiltä ja kilpailevilta ihmisiltä. Se on vaatinut suunnatonta henkistä, sosiaalista ja fyysistä ponnistelua, joka on taannut vahvimpien eloonjäämisen. Urheilun historia on siis yhtenevä ihmisen historian kanssa. Kun ihmiskunta on mennyt eteenpäin samalla myös urheilun merkitys on saanut uusia, henkisempiä ja elämyksellisempiä vivahteita eikä urheilua olekaan niin helppoa yhdistää alkujuuriinsa. Urheilu-sanasta tuleekin nykyään mieleen kaupallisuus ja se, että urheilu olisi ikäänkuin tehty, valmiiksi räätälöity tuote josta katsojat saavat elämyksiä. Tosiasiassa urheilu on aina ollut olemassa ja pysyy elossa siksi, että mm. urheilijat itse ovat oppineet nauttimaan siitä henkisestä, fyysisestä ja sosiaalisesta kokemuksesta joka oli jo tuttu, mutta ei ehkä samalla tavalla nautinnollinen kuin kilpailuhenkisille ihmisille nykyään, heidän esi-isilleen nimittäin taistele tai pakene-reaktio.
Ensimmäiseksi käsittelen taistelemisen historiaa urheilussa enemmän tai vähemmän järjestäytyneissä yhteiskuntamuodoissa. Silloin taisteleminen esimerkiksi urheilun muodossa tarkoittaa sitä, että se on ollut merkittävä osa sen aikaista kulttuuria ja silloin vaatimuksena on myös se, että taistelulla on ollut havaitsijoita (suurempi sosiaalinen tapahtuma), jotka joillakin keinoin esimerkiksi runoudellisin, maalauksellisin tai veistoksellisin ovat voineet välittää tuota taistelu- ja urheilukulttuuria nykypäiviin.
Kuten koko ihmisrodun sijoittuvat nyrkkeilynkin alku ja juuret Afrikkaan sekä seuduille, jossa nykyisin on Etiopian valtio (Ilmo Lounaisheimo 1987. s 15). Muinaisen Egyptin kaivauksissa arkeologit ovat löytäneet hieroglyfeistä kuvauksia otteluista jo viidenneltä vuosituhannelta ekr. Hieroglyfeissä kuvataan sotilaiden kamppailuja, joita faaraot seurasivat ilmeisesti viihdyttääkseen itseään. Vähässä-Aasiassa nykyisin Irakin ja sen pääkaupungin Bagdadin seuduilla on nyrkkeilty noin 3000 ekr. (Ilmo Lounaisheimo 1987. s 15.) Näiltä alueilta nyrkkeily levisi myöhemmin sivistyksen myötä Kreikkaan ja Kreetalle. Vanhimmat tiedot nyrkkeilystä Kreetan saarilta on saatu maljakosta, joka on peräisin 2000-luvulta ekr. (Otavan suuri ensyklopedia 1979.) Homeerinen aika, (v. 1100-700 ekr) on nähtävästi ollut urheilullisesti loistavinta helleeniläis- eli muinaiskreikkalais- kulttuurin alkuhistoriaa (Klaus.U.Suomela 1953 s 51). Tuona aikana on syntynyt myös kreikkalaisten kansalliseeppokset Iiliaasta ja Odysseiasta. Niissä on runsaasti kuvauksia sodasta ja urheilusta. Seuraava näyte on ote Iiliaan huomattavimmasta urheilurunosta (XXIII runo), joka kuvaa troijan sodanaikaista nyrkkeilyottelua, jossa muinaiset sankarit Epeios ja Eyryalos kohtaavat jälkimmäisen turmioksi:
Homeros, jota pidetään ensimmäisenä kreikkalaisena historioitsiana on Iiliaassa luonut osan kreikkalaisesta Mytologiasta, joka on kautta aikojen innoittanut eri alojen tutkijoita eikä vähiten psykologian. Iiliaassa on ehkä ensimmäisen kerran esitetty tunnettu sosiaalipsykologinen ajatus ristipaineiden passivoivasta vaikutuksesta, kun troialainen sankari Hektor haastaa akhaijit (kreikkalaiset) ratkaisemaan pitkään jatkuneen sodan kaksintaistelulla, jossa akhaijeista yksi kohtaa hänet. Toisaalta kunniantunto ja toisaalta terveellinen pelko Hektorin voimia kohtaan saavat Kreikkalaiset päättämättömyyden tilaan (Pertti Saariluoma 1985 s.18.) Tunnetumpi esimerkki kreikkalaisen mytologian vaikutuksesta ajattelijoihin lienee Sigmund Freudin oidipuskompleksi, jossa poika kilpailee äidin rakkaudesta isänsä kanssa. Ei lienee ihme, että Freud tutustuttuaan Darwinin teoriaan olemassaolon kamppailusta ja Kreikan sodan ja urheilun värittämiin tarustoihin ajatteli aggression olevan perusvietti ja aggressiivinen käyttäytyminen oli näinollen synnynnäinen reaktio ja edellytys taistelemiselle.
Homeroksen ajan nyrkkeilijöillä kädet oli kääritty häränvuodasta valmistettuihin 3-3.5 metrin pituisiin remmeihin, joiden tarkoituksena oli suojata käsiä vahingoittumasta ottelun aikana. Ottelijat nyrkkeilivät niin kauan kunnes toinen luovutti tai hänet lyötiin tajuttomaksi. Otteluissa ei ollut kehätuomaria eikä varsinaista kehää vaan ottelut käytiin urheiluareenoilla missä harrastettiin muitakin urheilulajeja. Aikaa myöten helleenisen urheilun rappeutumiskaudella nahkaremmien käyttötarkoitus muuttui, niitä ruvettiin valmistamaan yhä kovemmasta nahasta ja nyrkkihihnojen rystyosan sisäpuolelle pantiin lyijykuulia, jotta myös vastustajan luustoa voitaisiin vaurioittaa. Tällöin nyrkkeilijöiden naama saattoi murskaantua muodottomaksi (Klaus.U.Suomela 1953 s.70).
Rooman myöhäiskauden urheiluhistorialle oli tyypillistä erilaiset sirkusnäytännöt ja -kilpailut, joita tavallisesti keisarit tai muut valtion johtomiehet järjestivät ilmaiseksi kansalle tämän suosion saavuttamiseksi. Sirkukset olivat myöhemmin rakennetun Cirkus Maximuksen kaltaisia, soikion muotoisia, valtavan kokoisia ja katottomia rakennuksia, joissa oli ylöspäin kohoava istuinpaikkojen rivistö. Valaistuksen järjestämiseksi ja suojaksi sadetta vastaan käytettiin erityisiä kangasverhoja (Klaus U. Suomela 1953 s.104.) Kristinuskon kannattajat, jotka esittivät kritiikkiä jo Rooman urheiluhistorian alkuvaiheina syntisistä ja ruumiillisista kilpailuista eivät enää mitenkään myöhäiskaudella voineet vaikuttaa vapaiden kansalaisten nautinnon himoihin. Mitä jännittävimpiä ja epäinhimillisempiä esitykset olivat sitä varmempi oli niiden tavoittelema tulos - suuren yleisön huvittaminen ja suosion kosiskelu. Nyrkkeilyn häpeätahrana voidaan pitää otteluita, joilla ei ollut mitään tekemistä urheilun kanssa. Areenalla taisteli kaksi miestä joilla oli käsisään piikkiset nahkahanskat. Niillä taisteltiin kunnes toinen menetti henkensä ja usein "armoniskuun" pyydettiin yleisön lupa. Jos suurella osalla yleisöstä oli peukalo alhaalla se merkitsi kuolemaa mutta usein yleisö armahti urheasti taistelleen gladiaattorin. "Rooman valtakunnan sorruttua kului monia pimeitä vuosisatoja, ennen kuin liikuntakasvatus saattoi jälleen nostaa päänsä uusien ja terveiden ihanteiden merkeissä" (Klaus U Suomela 1953: 104.)
Hellenien eli muinaiskreikkalaisten kulttuuria voi pitää pinnallisena ja ruumiillisena tai toisaalta erityisen rikkaana henkisenä kulttuurina, riippuen siitä kumpia elementtejä siitä haluaa hakea. Tosiasiassa jokainen kulttuuri pitää sisällään molemmat elementit sekä ruumiillisen että henkisen. Ajattelin aluksi etsiä syitä nyrkkeilyn suosioon tarkastelemalla kreikkalaista kulttuuria erityisen ruumiillisena kulttuurina ja huomasinkin ettei se ole mahdollista. Vaikka toisaalta Kreikkalaisten kansanrunouden, jumalaistarujen ja taiteen osoittama kiinnostus urheilijoiden ja sotilaiden atleettisia ihmisvartaloita kohtaan voisikin oikeuttaa sellaisiin päätelmiin. Kuitenkin kaiken ruumiillisen toiminnan havainnointiin ja historiankirjoitukseen liittyy niin paljon henkistä toimintaa, että ilman sitä ei olisi syntynyt Iiliasta ja Odysseiaa, Kreikan kansantarustoja eikä filosofien suuria hengen tuotteita, jotka rikastuttivat silloista yhteiskuntajärjestelmää ja jotka rikastuttavat myös nykyisiä yhteiskuntajärjestelmiä ympäri maailman. Jokaisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka arvostavat enemmän ruumiillisuutta kuin henkisyyttä ja päinvastoin. On myös ihmisiä, jotka pitävät ruumiillisuutta ja henkisyyttä yhtä arvokkaina. Kaikissa näissä kolmessa ihmistyypissä voi olla sekä onnellisia että onnettomia ihmisiä. Näinollen ei voida sanoa mikä johtaa onnellisuuteen. Ja koska molemmat piirteet kuuluvat väistämättä jokaiseen ihmiseen ei niiden erottaminen toisistaan ole edes perusteltua. Kreikkalaisten filosofien yleinen mielipide on kuitenkin ollut, että kohtuus ja kultainen keskitie vie onneen. Ei liikaa ruumiillisuutta eikä henkisyyttä vaan sopivasti molempia. Platon ajatteli asiaa Valtio-teoksessaan ja päätyi valtion kannalta toimivaan organisaatioon siten, että erityyppisillä ihmisillä oli erilaisia tehtäviä. Vaikka kaikki ihmiset olivat samaa alkuperää jumalat loivat toiset kullasta johtajiksi, toiset hopeasta vartijoiksi, toiset kuparista ja raudasta maanviljelijöiksi ja käsityöläisiksi (Tudeer, O 1972: XV).
Nyrkkeilijä-taistelijat ja sotilaat hän katsoi kuuluvaksi vartioihin, mutta edellytti heiltä kuitenkin ruumiillisuuden lisäksi henkisiä taitoja, jotta he kykenisivät olemaan myös oikeudenmukaisia ihmisiä kohtaan. Hän kaipasi mm. nyrkkeilijöiden elintapaan muutoksia, koska heidän liika ruumiillisuutensa (johtui osaksi runsaasta ja vahvasta ravinnosta) esti sielun kehittymisen. Taistelijoilla oli taipumusta myös muihin ruumiillisiin houkutuksiin kuten naisiin ja Platon paheksuikin sitä, että miehillä, joiden ruumiin oli oltava hyvässä kunnossa, oli korintholainen tyttö hempukkanaan (Tudeer, O 1972: 132). Ilmeisesti sukupuolitaudit tai energian tuhlaaminen sukupuolielämään vähensivät taistelijoiden terveyttä tai taisteluintoa.
Antiikin Kreikassa urheilu oli osa vapaiden miesten kasvatusjärjestelmää. Spartassa lapsen elämä kuului heti ensi hetkistä valtiolle. Suvun päämies tarkasti vastasyntyneen ja jos se oli terve se sai elää, mutta sairaalloinen joutui heitteille pantavaksi. Tämän takia avioliittolaki sallikin vain terveiden miesten ja naisten avioliitot. Aluksi lapset olivat äitinsä hoidossa. Heitä ei kapaloitu, jotta heidän ruumiinsa vahvistuisi alusta alkaen. Lapsien ravinto oli yksinkertaista mutta vahvaa. Lapsia pidettiin ulkona kylmässä ja liassa sekä he saivat piiskaa, jotta karaistuisivat luonteeltaan ja ruumiiltaan. Seitsemän vuotiaana pojat vietiin kuten persialaisetkin pojat erityisiin kasvatuslaitoksiin joissa heitä voimistettiin eri urheilumuodoilla, joihin kuului mm. juoksut, heitot, painiskelu ja viisiottelu, joka sisälsi nyrkkeilyn. Poikkeuksellisesti Kreikassa Spartan tytöillä oli myös oikeus urheilukasvatukseen, mutta se tapahtui kotona eikä ollut yhtä sotilaallista kuin poikien. Poikien kasvatuksen tarkoituksena oli saada karaistunut sotilas, joka vältti kaikenlaista henkisyyttä ja eli askeettisesti. Vasta 30 vuotta täytettyään spartalaiset pojat saivat täysi-ikäisyyden, kansalaisoikeuksia ja oikeuden perustaa perheen (Suomela, K 1953: 47.) Ateenassa lapsilla oli paremmat oltavat, kun Solon yhteiskunnallisella vallankumouksellaan n. 600 v. ekr. laski perustan Ateenan demokraattiselle tasavallalle. Hän loi myös pohjan Ateenan kasvatusjärjestelmälle. Sen päämääränä ei ollut pelkkä sotilaskunto vaan ensisijaisesti henkisesti ja ruumiillisesti sopusuhtainen jalo ihminen. Myös helleenien suuret filosofit Sokrates ja Platon olivat tällaisen kasvatuksen kannattajia. Ateenassa poikien koulukasvatus alkoi myös seitsemän vuotiaana, mutta he olivat koko ajan myös kodin vaikutuksen alaisia eikä kasvatus ollut yhtä ankaraa kuin spartalaisilla. Ateenan kouluissa opetettiin musiikkia, alkeistietoja ja urheilua. 18-vuotiaana siirryttiin pelkkiin urheiluharjoitteisiin ns. gymnasioissa. 21-vuotiaana gymnasion suoritettuaan ateenalainen tuli täysivaltaiseksi kansalaiseksi, mutta silloinkin hän oli ehtinyt saada sieluunsa harrastuksen niin ruumiillista kuin henkistäkin kehitystä kohtaan (Suomela, K 1953: 48-50.)
Edellä käsittelin vain Spartan ja Ateenan kasvatusjärjestelmiä, koska ne olivat monessa suhteessa edelläkävijöitä muihin kaupunkeihin verrattuna. Urheilua harrastettiin ja arvostettiin antiikin Kreikassa pitkälti sen vuoksi, että kaupungit ja niiden hallitsijat antoivat siihen mahdollisuuden tai olisiko parempi sanoa, että urheiluharjoitteet olivat miltei pakollisia. Tältä pohjalta ei ole vaikea ymmärtää miksi urheilu oli niin suosittua. Kun lasta kasvatetaan alusta lähtien kilvoittelemaan eri lajeissa niin tästä tulee hänelle ajan myötä elämäntapa. Lajin valinta tapahtuu pitkälti sattuman kautta, mutta siihen vaikuttavat myös lapsen omat persoonallisuuden piirteet ja fyysiset ominaisuudet, perheen ja yhteiskunnan arvostukset sekä palkkiot, joilla voi turvata paitsi oman monesti myös perheen toimeentulon.
Homeroksen sanat, "Kunnostautua ainī urohompana kaikkia muita" kuvastavat hyvin mihin taistelemisella pyrittiin. Toisten yläpuolelle pääseminen esim. nyrkkeilyottelun voittamalla lisäsi voittajan valtaa niissä piireissä, joissa häntä arvostettiin. Näin kohosi myös voittajan itsetunto ja hänestä kehittyi myös henkisesti vahvempi. Nyrkkeilyä arvostettiin varmasti myös sen takia, että katsojat pystyivät kokemaan kuinka vaativaa oli olla nyrkkeilijä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, mutta sitä myös vihattiin samasta syystä. Miehet, jotka arvostelivat nyrkkeilyä sen raakuuden ja epäinhimillisyyden vuoksi mahdollisesti kokivat ettei heistä olisi siihen ja sen vuoksi tuo taistelu-urheilu oli uhka heidän miehisyydelleen. On perusteltua väittää näin koska helleenien kulttuurissa arvostettiin tosimiehisyyttä, jota myös nyrkkeily muun urheilun ohella edusti.
Jonkinlaisena mittapuuna eri urheilulajien nauttimasta arvonannosta voidaan pitää niiden voittajille omistettujen taideteosten lukumäärää: Pindaroksen 25 urheiluoodista on vain kuusi juoksijoille, 19 muiden lajien voittajille omistettua. Olympian voittajapatsaista 45 esitti juoksijoita, 59 nyrkkeilijöitä, 39 painijoita ja 20 vapaaottelijoita. Vapaaottelu eli pankration, oli toinen selkeä taistelulaji nyrkkeilyn ohella. Siinä kaikki muu oli sallittua paitsi sormien työntäminen silmään (Pihkala, L 1924: 61.)
Kerron seuraavaksi tunteistani mitä koin nyrkkeillessäni. Viimeiset tunnit ennen ottelua ovat kaikkein yksinäisintä aikaa, sillä silloin pelko ja kehon valmistaminen tulevaan koitokseen alkaa. Pelko on yritettävä työntää sivuun ja jollakin keinolla on saatava elimistö taisteluvalmiuteen. Monet ovat varmasti kokeneet taistele tai pakene- reaktion jossakin itseään uhkaavassa tilanteessa. Siinä autonomisen hermoston sympaattinen järjestelmä aktivoituu ja monia muitakin järjestelmiä, jotka liittyvät voimakkaasti koettuihin tunteisiin. Näiden eri järjestelmien aktivoituminen erittää kehoon erilaisia hormoneja mm. adrenaliinia, joka saa ihmisen toimimaan uhkaavassa tilanteessa aggressiivisesti ja endorfiinejä, jotka vähentävät kivun tuntemuksia ottelun aikana. Endorfiinit voivat ottelun jälkeen aiheuttaa euforisen hyvänolontunteen, mihin suuresti vaikuttaa myös ottelun lopputulos ja oma tulkinta siitä. Ottelun aikana ympäristö häviää ja tavoitteena on vain lyödä ja varoa toisen iskuja. Omia tuntemuksiaan ei juurikaan pysty havainnoimaan ottelun aikana lukuunottamatta hetkellisiä aggression purkauksia jotka johtuvat siitä, että olet tehnyt virheen ja vastustaja on iskullaan aiheuttanut kipua. Ottelun loppupuolella on monesti niin väsynyt että toivoisi ottelun jo loppuvan, mutta tiesin, että vastustajani on ainakin yhtä väsynyt kuin minä. Joskus tuntui kuin joku liikuttaisi käsiä ja kroppaa, eivätkä ne tunnu olevan enää omassa hallinnassa. On kuin itse katsoisi omaa ottelua jostakin syvältä hiljaisuudesta ja usvan peitosta. Kongin kumahtaminen ottelun loppumisen merkiksi vasta palauttaa mielen tietoisuuteen ja seuraa suuri helpottumisen hetki - ottelu on päättynyt - annoin kaikkeni, se riittää. Vasta myöhemmin pukuhuoneessa tai tunteja ottelun jälkeen alkaa sen käsitteleminen. Voiton tai häviön merkityksen kokeminen ja syiden etsiminen lopputulokseen on lujasti sidoksissa sosiaalisuuteen, sillä sosiaalisten kontaktien kautta ihminen luo merkityksen taistelulleen.
Harjoittelin aktiiviaikana tunnin aamulenkin lisäksi kaksi pääharjoitusta ja illalla venyttelin. Nykyiset urheilijat sanovat hyvähän se silloin oli kun ei testattu hormonien käyttöä. Kyllä testattiin, itsekin olen ollut useita kertoja antamassa näytettä. Uskon vain, että silloin parikymmentä vuotta sitten oli miehillä vielä tahto-ominaisuuksia, eikä pelkästään mietitty kepulikonsteja. Raksilan uimahallin nyrkkeilysalin seinällä oli Topi Mikkolan hankkima kuva kun ottelin DDR:n Ralf Nebrigiä vastaan EM-kilpailuissa 1981 Tampereella. Katselin kuvaa usein jälkeenpäin ja mietin kuinka eri lähtökotatilanne meillä oli. Minä sotilaana, kouluttajana päivät pitkät aamu kahdeksasta ilta viiteen, Valkeisen tien risteyksessä kouluttamassa sinkomiehiä. Ralf täydellisenä ammattilaisena, takanaan kaikki lääketieteellinen ja urheilullinen tietämys. Ralf voitti sen ottelun, en ole kuullut hänestä viiteentoistavuoteen, mutta tuskin hän on onnellisempi kuin minä nyt, neljän tytön isänä.
Jos sodat, taisteleminen ja kaikenlainen aggressiivinen toiminta olisi opittua, miksi emme voisi oppia pois niistä, sillä olemmehan me oppineet käyttämäänkin niitä. Emme voi oppia pois niistä, koska jokaisella ihmisellä on jo syntyessään valmiudet em. toimintoihin ja se näinollen sisältyy systeemiin, jossa elämme. Vain aggressiivisuuden muodot vaihtelevat eri yksilöiden välillä, mihin oppiminen suuresti vaikuttaa. Myös kysymys oikeasta ja väärästä on olennainen aggressiota pohdittaessa, koska monesti sen kysymyksen ratkaiseminen pidättää tai antaa oikeuden aggressiiviseen toimintaan. Jos luonnosta haluaa hakea vastausta oikean ja väärän ongelmaan on jokainen oman tulkintansa varassa. Suurin osa eläimistä ellei kaikki taistelee reviiristään. Esimerkiksi koirien taistelussa häviäjä alistuu joutuessaan alakynteen vahvempaansa vastaan. Tällöin se heittäytyy selälleen ja nostaa koipensa alistumisen merkiksi. Yleensä toinen koira tyytyy tähän eikä vahingoita taistelun hävinnyttä enää. Koira on käyttäytynyt moraalisesti oikein. Luonnossa esiintyy myös paljon epämoraalista tekoja: emot syövät poikasiaan, poikaset syövät emojaan, loiset elävät toisissa eliöissä koko elämänsä eivätkä palkitse kantajaansa muuten kuin ehkä kuolemalla.
Eläinten elämä on siinä mielessä helpompaa ettei niiden tarvitse ajatella mikä on moraalisesti oikein. Ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on sekä ihmisen siunaus että kirous. Se toisaalta vaikeuttaa mutta toisaalta helpottaa ihmisen elämää. Ihminen saa psyykkistä ja fyysistä mielihyvää "oikeista teoista" ja mielipahaa "vääristä teoista". Mielihyvän ja mielipahan kokeminen on tietenkin sidoksissa sosiaalisuuteen. On myös olemassa ihmisiä, jotka eivät tunne oikeaa ja väärää ja vaikka tuntisivatkin niin silti käyttäytyvät väärin pyrkimyksenään eliö-ympäristö- systeemissään olevan hajaannustilan korjaaminen esim. aggressiivisen käyttäytymisen avulla (kts. Järvilehto, T. Ihminen ja ihmisen ympäristö. s.174). Mikä on toisesta oikein on toisesta väärin, joten psyykkisen ja fyysisen mielihyvän ja mielipahan lähde on eri kulttuureissa ja niiden sisällä eri yksilöissä erilainen. Tämä aiheuttaa sotia, kamppailemista ja taistelua. Maailmassa ei ole yhtenäistä moraalikäsitystä. Ja vaikka sellainen olisikin kuten, raamattu, valtioiden lait ja muut pyhät ja hyvään elämään tähtäävät kirjat niin silti ihmiset ja kansat pysyvät erilaisina elämän, tunteiden ja kirjallisuuden tulkitsijoina.
Kaiken psykologian tutkimuksen valossa ihmisen toiminnan selittäminen näyttää yhä olevan hämärän peitossa. Me ihmiset haluamme selittää kaiken olemassa olevan tiedon avulla, mutta päivittäin joudumme toteamaan oman vajavaisuutemme. Olen tarkastellut nyrkkeilyn historiaa antiikin Kreikassa ja yrittänyt tuoda esille näkökulmia, jotka selittäisivät jotakin ihmisen käymästä kamppailusta. Monelta osin esitykseni on aika sekava ja epälooginen, koska työtä aloittaessani en tarkoituksella halunnut rajata käsittelemääni aihetta. Työni on lähinnä ollut keskustelua itseni kanssa, ajatusteni jäsentämistä ja johtopäätösten tekoa lukemieni lähteiden ja elämänkokemukseni pohjalta. Toivon kuitenkin, että työni herättää kysymyksiä ja väitteitä joista voidaan keskustella. Ajatukset jalostuvat timanteiksi vasta sitten, kun ne ovat käyneet läpi tarkan syynin ja kestävät monelta kantilta tulevan kritiikin.
Käsittelin suppeassa kirjoitelmassani nyrkkeilyn olemusta, suhteessa maailmaan, aikojen saatossa. Moraalisia- ja eettisiäkysymyksiä en ole pohtinut kovinkaan syvällisesti, koska moraalikäsitykset vaihtelevat. Kuitenkin nyrkkeilykehään meneminen on jokaisen oma valinta, sinne ei ketään pakoteta. Nyrkkeily on yksi maailman vanhimmista urheilumuodoista. Voi sanoa jopa, että niin kauan on nyrkkeilty kun miehiä on ollut olemassa. Uskon, että niin kauan tulee nyrkkeilyurheilu säilyttämään paikkansa urheilun joukossa, kun miesten suonissa virtaa veden sijasta verta. Ihmiset ovat aina taistelleet ja tulevat aina taistelemaan myös nyrkein. Enää ei ole kysymys vahvimman eloon jäännistä, vaan nyrkkeilyn kautta on mahdollista kokea jännitystä ja tuntea voittavansa jos ei muuta niin itsensä, noustessaan kehään.
Saariluoma, P. Psykologian historia. 1985
Lounaisheimo, L. Kehän sankarit. Wsoy 1987.
Pihkala, L., Jukola, M. Olympialaiskisat I. Wsoy 1924.
Tudeer, O. Platonin Valtio. Otava 1972.
Otavan suuri ensyklopedia 1979.
Hämäläinen, H., Fredrikson, J., Ihanus, J. Lukion psykologia 4. Kirjayhtymät Oy 1993.
Darwin, C. Lajien synty. Kirjayhtymä 1980.
Järvilehto, T. Missä sielu sijaitsee. Pohjoinen 1987.
Järvilehto, T. Ihminen ja ihmisen ympäristö. Pohjoinen 1994.
Jung, C. Symbolit- Piilotajunnan kieli. Otava 1964.
Lehtovaara, A. Ihmisen arvoitus. Otava 1986.